Kolme päivää lisää sairaslomaa ja Johtaja tykkää hyvää töissä. Ainakin luulen
niin. Voi voi, ku tietäis, että kyllä se vituttaa tätä potilastaki, eikä
vain häntä itseään.
Kävin siis aamulla jälleen vastaanotolla, koska keuhkot on viime päivät olleet ilman rasitustakin jo tosi kipeät. Eikä nuo äkilliset rintapistokset ole tätä oloa helpommaksikaan tehneet.
Ei sieltä löytyny mitään, mikä minut ois yllättäny.
Akuutti keuhkoputken tulehdus, virus peräinen johon auttaa vain aika ja osin nuo antibiootit jotka mulle jo meneekin.
Tässä sydän toivoa täynnä, että loppu viikosta minut nähdään taas eri tahtiin treenaamassa.
VIIKON lepo ja hikoilematta oleminen saa tämän elohopean lailla liikkeessä olevan äidin pään järähtelemään raivosta...
Okei... No käytiin me taas eilen pikku lenkki. 4km.
Venyin ja vanuin perässä ku räkä. Ei jaksa ei jaksa ei jaksa...
Naureskelin miehelleni, että olenko tosissaan niin puolikuntoinen, että 8-kymppiset mummot puottelee minut jalkapelillä ohi että heilahtaa?
No olin mie.
No olin mie.
Kättä heilauttaen mummelit viuhtoivat menemään.
Voi itku! Ajattelin.
Tänään olen syömisten kanssa ottanu järeät aseet käyttöön, vaikka ei huonosti mennyt kyllä eilinenkään.
Jos jotain olen päättänyt niin ainakin sen, etten mie painon anna nousta tämän sairastelun ohella.
Seuraan sitä aktiivisesti omalla puntarillani ainaki MELKEIN joka aamu (tänä aamuna en).
Tiedän reagoida saman tien jos tulee nousua.
Tosin eilinenkin syömisten kanssa meni jopa kohtuu hyvin.
Eiköhän tämä tästä...
Kohti parempaa huomista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti