Tahdossa on voimaa

Pyhä vala itselleni, että punnitus on ainoastaan joka ikinen maanantai rikkoontui tänään kun halusin nähdä onko uurastus tuottanut minkäänlaista tulosta vielä
ja TODEN TOTTA!
Kaksi kokonaista päivää ja painoa on tippunut -2kg!
Nesteitä nesteitä, tiedän sen kyllä. Kuten sanoinkin, minun kroppa on varmaan täynnä ylimääräisiä nesteitä. Mutta se luku puntarilla motivoi ihan suunnattomasti!
Kun huomaa, että se paino oikeasti putoaa, se kannustaa niin tekemään enemmän!
Go Girl!

google kuvahaku

Jossain syvällä sisälläni alkoi kyteä usko siihen, että syksyyn mennessä 60-65kg on niiiiiiiin saavutettu!
Lauantaina on puolentoista tunnin TRX treenit taas ja vielä iltavuoro töissä, niin uskaltaa ehkä luvata itselle karkkipäivän. JOS sitä liikettä on tullut sen verran, että kalorit sen sallii.
Olen tutkinut etten syö enää mitään yli kaloreiden.
Se vaatii itsekuria, liikettä ja oikeaa ruokavaliota.

Mutta tunne on nyt vahva, että KYLLÄ MIE ONNISTUN!

Viimeiset kolme viikkoa!

Tänään oli punnitus, ja yllätyin iloisesti. 
Melkein teki taas mieli tanssahdella tasajalkaa ja kiljaista pari riemu huutoa, mutta maltoin mieleni kuitenkin.
Jos oman puntarin mukaan paino onkin prosentuaalisesti tippunut sen 17,95% (mikäs päivä siitä kirjoitinkaan...) niin jopa ohjaajan puntarilla painonpudotus oli
17,1% ja minusta se on hyvin! Kilon verran vähemmän näyttää kotipuntari ku tuo millä meidän viralliset punnitukset tehdään!

Mutta tämä stressi... Tämä mielettömän suuri ahdistava stressi... se on suuri häiriötekijä painonpudotuksessa.
Ja miten se näkyy?
Ylenpalttisena hermostumisena, äkäisenä käyttäytymisenä, puristavana tunteena rinnassa.... Hermot menee KOKO AJAN esimerkiksi lasten jatkuvaan tappeluun, huutoon ja riitelyyn... Se vähäinenkin kärsivällisyys on kadonnut kuin tuhka tuuleen...
Sitä vain miettii koko ajan, että miten mie nyt etenen tulevat kolme viikkoa, että tulos olisi mahdollisimman hyvä? Paljon mie liikun ja paljon mie syön?
Ajatukset pyörii vain ja ainoastaan mukana tässä kisassa, laihduttamisessa ja sanattomassa itsensä tsemppaamisessa!
Ja siinä, että sitä pistää itsensä TÄYSIN likoon tähän projektiin. Näihin viimeisiin kolmeen viikkoon...

Ei tämä ole helppoa. Ei oikeastikkaan ole...
Tässä on niin vahvana taustalla se ryhmän paine, oma onnistumisen tarve ja järetön henkinen painolasti.
Kun nämä viimeiset kolme viikkoa on takana, saa huokaista helpotuksesta.

Ja kyllähän se tänä aamuna tuntui eräässä kaupassa käydessä, kun myyjä sanoi, että "ei sinusta nyt sillai huomaa... tai huomaa tietenki.. mutta ei niin selvästi..."
Melkein pisti polvilleen.
Onko tosi, että ei MELKEIN -20kg näy missään???
Jos vaatekoko on pienentynyt 2-3 numerolla, niin sitä EI HUOMAA? Meinas tulla itku.
Turhaa työtä kaikki tyynni?
Läski ennen, läski nyt, läski aina. Vitutti.
Mutta päätin, että paskat kaikesta tuollaisesta nakkaan... Täytyyhän se muillekin näkyä, jos sen itsekin peilistä katsoessa huomaa!?

Tämä aamu sai muutenkin taas minun niskakarvat pystyyn.
Joka jumalan asiasta nuo lapset keksiiki tappelun saada aikaseksi...
Ja se, että niitä oikeasti on nyt kolme ja KAIKKI niistä osaavat tuon tappelun jalon taidon..
Kuka saa laittaa ulko-oven kiinni... "En riisu!" "En pue!"
Puhumattakaan ämpärillisestä legoja, läjästä palapelejä... kuka saa ruoan ekana pöytään ja lusikan ensimmäisenä haettua... ja aina tottakai siitä samasta lelusta mikä jo toisella kädessä on...
Listaa vois jatkaa loputtomiin...

Täytyy nyt odotella, että neiti nukkuu päiväunet ja lähteä repiin kaikkia kolmea stigassa perässä pitkin jalkakäytäviä ja puoli neljän aikaan lähtis valloittamaan kuntosalia.

Palataan taas asiaan kun henkiset paineet kasvaa niin suuriksi, että ne pitää purkaa kirjoittamalla.

*tuuletus*

google kuvahaku

Tästä alkaa henkisesti ja fyysisesti raskas kuukausi.
Kisa lähenee loppua, ja tänään siirryin taas kakkosesta ykköseksi eli johto asemaan.

Tottakai olen tyytyväinen, koska
elin viikon järjettömässä stressissä ja pelossa että paino on vain noussut.
Yllätys oli suuri.
Aamuinen kehon koostumus mittaus sai minut melkein kilkumaan riemusta.
Olen edistynyt. Tosissaan edistynyt!
Ja paino ei ole junnannut, paino on laskenut!

Haaste olikin lyhyt, mutta raskas..
Kestävyys sukkulajuoksua... Olikohan se niin?
Joka tapauksessa syke hakkasi koko ajan 180 ja kun lopetin, oli syke 186.
Jalat oli maitohapoilla!

Myös paikallis lehti oli koko haasteen ajan paikalla TIETENKIN meitä kuvaamassa ja meistä juttua tekemässä.
Pelottaa odotella, millaista kuvaa ja tekstiä sieltä löytyy.

Mutta tästä on hyvä jatkaa.
Huomenna menen suoraan töistä kuntosalille ja mulle räätälöidään IKIOMA kunto-ohjelma jolla pitäs läskin saada kyytiä.


Eilen otettiin aviomiehen kanssa härkää sarvista kiinni ja lopetettiin vihdoin ja viimein Venlan tuttipulloilu ja yömaitoilu.
Päätin jo silloin aamusta, kun tyttö edellis yönä oli oksentanut, että NYT on tultu viimeistään vauva-ajan tien päähän ja tuttipullo saa jäädä... (neiti JO 1v8kk)
Samoin ku yömaito...
Tyttö on aina hakenut lohtua maidosta,
ollatenkin kun hampaiden teko on ottanut koville.

Ensimmäisen tunnin Venla nukkuikin hyvin ja sitten se alkoi.
"Maitopummon" ikävä.
Päätin myös, että nokkamukistakaan ei enää sänkyyn tarjoilua tule. KERRALLA LOPPU koko maito touhu.

Puoli kahteentoista yötä tyär itkeskeli oikeastaan koko ajan ja vähän väliä,
suurimman osan itkuista rauhoittui kyllä itekseen,
mutta välissä täytyi käydä lohduttelemassa.
Ja sitten ei mitään... Sitten nukuttiin aamuun asti kertaakaan heräämättä tai itkemättä.

Saa nähdä meneekö tämäkin yö yhtä mukavasti.
Kyllä vanhempien sitkeys on se joka vihdoin taitaa tässäkin tapauksessa kiittää.

google kuvahaku

Uusi vuosi, uusi elämä!

Kohta saa heittää hyvästit vuodelle 2013 ja luoda katseen kohti tulevaisuutta.

Mie olen joka vuosi luvannut uutena vuotena aloittaa

elämäntapa remontin ja laihduttaa pois nämä ylimääräset kilot.

Eihän se lupaus siitä toisaalta nytkään muutu muuten ku sanamuodoltaan.

Jos ennen aloitin, niin nyt JATKAN.

 

Vedin tänään suht kovat salitreenit näin joulun jälkeen.

 

 

Vielä ku pääsis tästä sokeri riippuvuudesta helvettiin.

Eilinenki meni iltaan asti ihan hyvin, KUNNES tosiaan tuli se kirottu ilta ja päätinkin, että no ei se nyt haittaa jos vähän menee kalorit yli tavoitteiden...

Jos muutaman suklaa konvehdin tähän syön..

Aamullahan se vitutti kahta kauheammin.

 

Lauantaina söin grilliruokaa, eikä minua jälkeen päin se ees harmittanu.

Se oli ensimmäinen grilliruoka neljään kuukauteen

ja totesin, että se saa olla joskus edes sallittua.

 

Mutta täytyyhän tässä alkaa karsia kokoon sitä kadotettua itsekuria.

Jäljellä tulee olemaan ne hikiset kaks kuukautta ja minun on oikeasti laitettava itseni ihan satasella likoon.

 

Perkele ku tämä helvetin yskä/nuha/röhä/flunssa alkais helpottamaan.

Ei meinaan ole järin fiksua vetää ku hullu pää ravia pitkin ja poikin ku tällainen olotila.

 

Kävin tänään otattamassa hemoglobiinin neuvolassa, kun olin ihan varma, että minun veret on laskenu taas jostain kumman syystä liian alas.... (mullon pari kesää sitten ollut anemia).

Olen ollu nyt viime viikot aivan sairaan väsyny ja kaikkeni antanu.

 

Veret oli hyvät, jopa paremmat ku mitä kuukausi sitten.

Verenkuvakin oli täydellinen mikä kuukausi sitten oli otettu. (Huomasin peräti kysellä VIHDOIN senkin vastauksia)

 

Todennäköisesti treenit ei siis ole kovin hyvä juttu näin puoli kuntoisena.

 

weheartit

 

Mulla on läjäpäin muitakin uuden vuoden lupauksia, mutta ne etsii vielä oikeita sanamuotoja.

Kuinkahan moni tulevanakin vuonna aloittaa saman projektin ku mieki joka vuosi? :)

 



Haaste, punnitus... JA TUULETUS!

Onnistuinpas sitten itsekin itseni yllättämään!

Olin ihan sata varma, että minun paino joulun aikana on noussut, koska olen OIKEASTI syöny tosi rohkeasti kaikkea ja koko ajan, ilman

että olisin seurannut mitä ja paljonko suuhuni laitan.

Olen nyt siis pudottanut yhteensä "HUIKEAT" -15kg!

Olen niin ylpeä itsestäni KERRANKIN. Ja luulisinpa että ihan aiheesta.

Edessä on tiukat 2kk, jos saisin vielä nipistettyä sen -10kg pois.

Tosin nyt tunnustan, että tänään mutustelen vähän suklaata ja koitan huomenna taas uudella voimalla tsempata itseäni.

 

Haaste oli aika yksinkertainen... Hetken mietin, että eikö ne tosiaan keksineet muuta?

Ei vaiskaan.

Kyllä se saalomaan pisti ihan tosissaan, vaikkakin kesti vain reilun

minuutin per perse.

Oli rakennettu liikuntasaliin rata, joka piti suorittaa. Eikä se nyt aivan toivottoman mahdoton ollut. Sanotaanko, että ODOTIN vielä pahempaa...

Mutta hyvä näin.

 

Meillä vaihtu eilen autokin.

Alkoholisti peltilehmä sai lähteä autoliikkeeseen ja tilalle tuli pieni ruokainen tilaihme ja oikein ihana ajettava Toyota.

Ihana auto.

 

Mutta vaikka pitäis niin kovasti olla aihetta iloon ja tyytyväisyyteen, niin MIKSI

mulla on vähän väliä niin toivottoman pahamieli kuitenkin?
Äitille juurikin tänään mainitsin, että

imuroidessakin tuntui, että itku tulee... Johtuuko se siitä, että ei ole ollu aikaa levätä? Siitä että alkaa yksinkertaisesti olemaan jo niin väsyny

työn ja tämän armottoman itsensä piiskaamisen takia...?

Ja että kokee itsensä niin huonoksi ja riittämättömäksi, kun lapsien kanssa ei enää olekaan 24/7 kuten ennen...

 

Täytyy kai antaa aikaa itselle...

Ja itsensä tutkiskeluun..

 

Huomenna uudella tarmolla kohti kevyempää minää!

 

Ja josko uuden vuoden lupauksena pyrkis olemaan

HERKUITTA

Helmikuun viimeiseen päivään asti.

Eihän se ole aika eikä mikään, eihän?

Kuhan siihen vain pystyis...