Vakavia mietelmiä

Tämä taitaa olla Toukokuun ensimmäinen postaus. Ja missä olen ollut?
- Hyvin syvällä oman pään sisällä, etten sanois.
Olen miettinyt... Miettinyt vähän liikaakin kaikkea. Pyöritellyt asioita päässäni ja vaikka miten päin olisin, ei ole hyvä olla.

Voi olla että suurimmalle osalle laihdutus porukasta tuo kilpailu oli hyvä juttu. (Puoli vuotinen laihdutuskilpailu, jossa tulin toiseksi)
Miekin ensin ajattelin niin, että se on tosi hyvä juttu, saa vihdoin painon putoamaan. Että eihän tässä mitään muuta olekaan pielessä ku se, että painoa on liikaa!  Ja putosihan se paino!
Mutta mie en muista että olisin koskaan ollut näin henkisesti väsynyt kuin mitä nyt olen ollut jo REILUT KAKSI KUUKAUTTA kisan jälkeen.
Jotenki tuntuu että sen puoli vuotisen kovan treenitahin ja hektisen elämän jälkeen sitä putosi suoraan tyhjän päälle.
Projekti ei ole kantanut yhtään huolta siitä, että miten nyt kisan jälkeen sujuu. Onko kaikki ok, pysyykö paino samoissa lukemissa tai laskeeko se... Tai eihän vaan missään nimessä nouse!
Ei mitään.
Hiljais eloa.
Ja taisinpa edellisessä sähköpostissa tälle hankkeen vetäjälle jopa mainita, että tunnen olevani tyhjän päällä. Ei mitään.
Sitä tukea kaipais edelleen, mutta sieltä mistä sitä pitäs vielä syksyyn asti saada, niin sitäpä ei enää saakaan.
Omin voimin ja omin konstein ne -20kg tiputettiin, mutta siinä oli se ryhmän paine vaatimassa että sie onnistut, etkä jätä leikkiä sikseen.
Nyt on tultu taas tähän että joka jumalan maanantai sitä lupaa itselleen aloittaa uuden elämän ja joka jumalan maanantai huomaa että edellisen viikon punnituksesta paino on jälleen noussu kilon, kahessa viikossa kaks ja sitä rataa.... Epäilemättä 3-4kg on tullu nyt plussaa kahessa kuukaudessa.
Ja mulle se on liikaa.

Nyt olen törmännyt (edellisen parturireissun jälkeen, jossa mulle otsis leikattiin) jatkuviin kehuihin, että miten hyvältä näytän. Työpaikalla olo tulee välissä kiusalliseksi kun niitä kehuja sataa joka toiselta, siitä miten hyvältä nyt näytän... Miten kaunis minusta on tullu.
Jopa tänään lääkäri reissulla lääkäri sanoi, miten kauniilta hoikalta ja hyvin voivalta näytän.
Tekis mieli huutaa niille, että en hitossakaan näytä hyvältä!
Koska itse en näe asiaa niin että näyttäisin mitenkään hyvältä. Vielä vähemmän hoikalta.
Tuntuuhan se helvetin hyvältä, että kehuja tulee... Nostaa ne tuota maahan poljettua itsetuntoa kerta toisen jälkeen korkeammalle.
Mutta nyt kun se paino ei enää ole ollu siinä lasku suunnassa, niin nuo kehut tuntuu liioittelulta. Niitä on vaikea uskoa ja vaikea ottaa vastaan.

Tosiaan, tänään on taas maanantai ja tänään on taas kaivettu naftaliinista motivaatio ja itsekuri.
Suklaat saa houkuttaa seuraavan kerran joskus kuun loppu puolella ja jos hyvin sujuu ei edes silloin.
Ehkä on pakko pakottaa itsensä hetkeksi totaalikieltoon jotta onnistuu.

Ja ai niin.
Tänään poistettiin se kierukka.
Ehkä minun mieli tästä tasaantuu muutenkin kun yks hormonaalinen juttu minusta on vähempänä.